Tallin uudistuksen myötä olen ottanut tavaksi kirjoittaa kaikille uusille hevosille jonkinmoisen luonneselvityksen saman tien, etteivät ne sitten unohdu ja ehdi täyttää viittäkymmentä vuotta ennen kuin kellään on mitään aavistusta niiden luonteesta. Sittemmin olen tullut miettineeksi, että mihinköhän niitäkään oikeasti tarvitaan nykyään, tai ainakaan minun tallillani.

Ensin puolustuspuhe. Luonteita on kivaa kirjoittaa, mukava lukea ja ne antavat hevosille/tallille ripauksen persoonallisuutta. Jos Tijuana Stables olisi vaikkapa ratsastuskoulu, tietysti luonteet pitäisi olla - eihän kukaan halua ratsukseen hevosta jonka luonnetta kuvaillaan sanoin "tulee pian". Luonteet täyttävät hevosten sivuja ja saavat minut vaikuttamaan paljon ahkerammalta kuin loputtomat eioota itkevät luonneosiot. Luonnekuvaukset myös antavat materiaalia jälkeläisten sukuselvityksiin.

Harmi vain ettei minulla ole ratsastuskoulua eikä kukaan kuitenkaan hevosteni luonteita oikeasti lue, kuten en minäkään toisten tallien hevosilta. Koska olen kirjoittanut suurimman osan luonteista kerralla samana päivänä, ne sekoittuvat päässäni keskenään tasaiseksi persoonamassaksi enkä lopulta edes muista mikä hevosista on äärettömän temperamenttinen ja kuka kenties suolapatsasta jäljittelevä viilipytty. Luonteet ovat ainoa tarinanomainen asia tallillani - eihän minulla ole edes kuvausta talliympäristöstä etusivun pientä kertomusta lukuunottamatta. Ei ole tallipäiväkirjaa jossa kertoisin mitä milloinkin puuhailen hevosteni kanssa. Vain blogi, jossa itken eestinhevosten sukujen perään. Luonteilla ei siis oikeastaan ole mitään virkaa.

Aion yhä pitäytyä luonne joka konille -linjassani. Se antaa sisältöä elämään.